Kello 21:30, verensokeri 32.4 mmol/l, ketoaineita 1.1 mmol/l ja olo kuin junan alle jääneellä.

Olin vaihtanut insuliinipumppuni kanyylin kolmen aikaan iltapäivällä, matkustanut kotiin Tampereelta, tehnyt päivällistä ja pitänyt Skypepalaveria. Olin syönyt laiskan sunnuntain ratoksi keksejä, kolmioleivän, annoksen lasagnea ja kaksi palaa kakkua sekä juonut Novelle Plussan (hh 4,2g/100ml). Kaikelle olin pistänyt insuliinia. Kun vihdoin ymmärsin, että olin juonut puolen tunnin sisään kaksi litraa vettä, tartuin verensokerimittariini.

Tuloksena ei ollutkaan pelkät hyperit, vaan superhyperit! Olen viime aikoina parantanut tasapainoa huomattavasti ja yli 20 mmol/l, edes yli 15 mmol/l arvot ovat äärimmäisen harvinaisia. Tämä melkein HI (mittari ”moikkailee” kun verensokeri nousee yli sen raja-arvojen) oli aika kova järkytys. Olihan minulla toki ollut hassu olo, mutta olin laittanut kaiken vain edellisen yön juhlintojen piikkiin ja väsymyksen.

Pumppupotilaana saan käyttööni tavallisen verensokerimittarin lisäksi myös ketoainemittarin, sillä insuliinipumpun tekniset ongelmat, toiminnan häiriöt, katetrin tukkeutuminen tai patterin tyhjentyminen saattavat aiheuttaa ketoaineiden muodostumisen äärimmäisen nopeasti (lähde: www.diabetes.fi). Ketoasidoosi on siis ketoaineiden liikamäärästä veressä johtuva vakava myrkytystila, joka hoitamattomana ja insuliinin loputtua elimistöstä täysin voi johtaa kuolemaan jo vuorokauden kuluessa. Happomyrkytyksen eli ketoasidoosin tilaa mitataan ketoainemittarilla. Ketoaineita suositellaan (karkeasti ohjeistettuna) mitattavaksi jos verensokeri nousee yli 17 mmol/l ja olo on huono. Toki yksilöllisiä vaihteluita on ja ketoaineita voi kehittyä jo matalissakin lukemissa, varsinkin pumppupotilaalle.

Ketoainemittari näytti siis huolestuttavan korkeita. En kuitenkaan lähtenyt saman tien korjaamaan kynillä, sillä kanyylin teippi ei ollut kostea (insuliini vuotanut läpi) ja olin juuri hotkaissut kakkupalat. Mittasin arvot uudelleen puolen tunnin päästä: verensokerimittari moikkaili ja ketoaineet 1.3 mmol/l. Jaha, ei muuta kuin kynät käyttöön ja kanyyli vaihtoon. Vinossahan se oli, eli asennus oli mennyt todella pieleen. Puolessa tunnissa sokerit laskivat huomattavasti ja ketoaineet laskivat alle hälytysrajan (0.6 mmol/l) tunnissa. Vältyin siis elämäni ensimmäiseltä happomyrkytykseltä ja sairaalareissulta.

Palatakseni otsikkoon ja sitoakseni tämän ihmissuhteisiin: kun kärsin kotona nousevien ketoaineiden mukanaan tuomista selkäkivuista, vatsakivuista, rintakivuista ja olin koko ajan lähellä antaa ylen, sain puhelimeeni viestin, jossa kysyttiin miten minulla menee. Minulla ei ole tapana juurikaan kaunistella asioita, varsinkaan jos kyseessä on henkilö, jonka oletin haluavan viettää enemmänkin aikaa kanssani, vaikka hän nyt sattuikin olemaan suhteellisen tuore tuttavuus. Kerroin siis totuuden, oloni oli hirveä. Vastaus oli jotain niin järjetöntä, etten halua edes toistaa sitä tässä. Pääpiirteittäin koin, että paha oloni ei viestijän silmissä voinut olla pahaa oloa, sillä minulle ei ollut käynyt mitään järisyttävän kamalaa.

Huonon olon asteikko ei ole absoluuttinen vaan suhteellinen.

Miten sitten määritellään järisyttävän kamala huono olo? Ihmisellähän voi olla huono olo vaikka pohjaan palaneista makaroneista, huonon olon asteikko kun ei ole absoluuttinen vaan suhteellinen. Jokaisen oma käsitys huonon olon tasosta on se, mikä merkitsee. Subjektiivinen kokemus kivusta on tärkeää, vähän samaan tapaan kuin sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Vaikka maailmassa moni kokee paljon pahempaa kuin minä myrkytystilani alkumetreillä, oli oma oloni juuri silloin minua ja kehoani hallitseva tunne. Kaksin kerroin lattialla maatessani ei minulta juuri herunut myötätuntoa muita kärsiviä kohtaan.

Koska diabetes ei näy ulospäin, voi terve helposti unohtaa, että sisäinen myllerrys voi olla jotain järisyttävän kamalaa. Jos korkeissa verensokereissa ja ketoaineissa oloni on kuin hakatuksi tulleella, mutta ihooni ei jää jälkiä mustelmista, mikä toinen on minulle sanomaan, etten voi tuntea oloani huonoksi? Miksi minun pitäisi tuntea oloni paremmaksi vain sen tähden, että jossain muualla joku toinen kärsii minua enemmän?

Illan keskustelun lopputulemana kyseinen henkilö poistui elämästäni. Mielestäni ihmissuhdetta ja sairautta ei voi suoraan rinnastaa ja asettaa arvoasteikossa samalle viivalle, mutta diabeetikon elämässä tulee väistämättä esiin tilanteita, joissa diabeteksesta on vain pakko huolehtia ensin, ennen ihmissuhteita, ennen kuin pystyy olemaan mukava.